Tämänkin joudun aloittamaan alusta: itseni ja kehoni. Viittaan niihin edelleen kahtena erillisenä, toivoen että vielä joskus ne tarkoittavat samaa asiaa.

Ensin on kuitenkin tehtävä tilaa.

Ääriviivani ovat pingottuneet. Pehmeää minussa on katse ja iho. Kaikki muu on kireää, kovaa, vuosien mittaan paikoilleen jämähtänyttä.

Kun lääkärit toisensa jälkeen toteavat kehoni tunneyhteyden olevan täysin poikki, en osaa kertoa milloin se on tapahtunut. Onko se katkennut kerralla vai hiutunut kokemusten kuluttamana hiljalleen katki. En tiedä. On valtava määrä selvitettävää, vuosikymmenten edestä epäloogisuutta jonka loogisuus keriytyy auki kerroksittain. Kuin olisi pakohuonepelissä oman historiansa kanssa; päästäkseen kauemmas on selvitettävä monimutkaisia ketjuja, muistettava yksityiskohtia joiden painoarvoa on pitänyt tähän saakka mitättömänä. Miksi päädyin nauramaan silloin? Mikä ajoi minut valitsemaan mitä olin valinnut? Olinko edes todella valinnut? Mikä sai minut sanomaan kyllä? Miksi jokainen ensisuudelma on tuntunut suoritukselta? Miksi muistan kaiken kohtauksina? Miksen muista?

Kysymykset huuhtovat päiviä ja kuukausia. Hyvin pian niiden sekaan sekoittuu vastauksia.

Lääkärin hiuksissa on helmillä koristeltu solki. Hän kirjoittaa paperille yksittäisiä sanoja, minä epäilen jokaisen valitun sanan todellista merkitystä kokonaisuuden kannalta. Kuinka herkästi tarina lähtee kaartumaan vinoon, kiertyy väärän johtolangan ympärille. Olen tästä elävä todiste. Vinouma jyrkistyy, jäykistyy vuosien mittaan. Tarina muuttuu todeksi puhtaasta toiston voimasta.

Olen lohduttanut itseäni läpi elämäni. Uskotellut, todistellut, parantanut.

Nyt yritän ymmärtää omia vastauksiani ja löytää kronologiaa kaikelle sille miksi istun nyt tässä. Lääkäri nyökkää lämpimästi, lopettaa kirjoittamisen ja luettelee huomioitaan. On kuin minuja olisi kaksi – se kenestä kerrotaan ja se kenelle kerrotaan.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni itsestäni sivuun astuneena. En katsonut kaikkea katonrajasta, vaan itseni vierestä. Näin kaiken kosketusetäisyydeltä ilman, että tunsin mitään.

Kaksi vuosikymmentä kestänyt selkäkipu hellittää ja on yhtäkkiä poissa. Hypätessäni lähipuiston trampoliinille, keskivartaloni painuu odottamatta kasaan. Kehoni tuntematon velttous on vierasta ja huvittavaa. En enää jännitä jatkuvasti. Olen yhtäkkiä yllätettävissä. En ole jatkuvasti valmiustilassa.

Kehoni tiesi vuosia ennen kuin minä. Puhun meistä edelleen kahtena, mutta meinä. Kuin olisin kiristänyt ääriviivojani mahtuakseni siihen mihin olin ajautunut. Minullahan oli kaikki. Silti heräsin aamuihin irvistäen. En ymmärtänyt miksi selkäni jännittyi kaarelle. Pyysin anteeksi että käännyin pois, pyysin anteeksi etten tiennyt miksi. Pintahengitin pysyäkseni ylipäätään kasassa. Kaikki minussa oli sijoiltaan, toisistaan irrallista. Kauniita palasia jotka olin kerännyt, mutta jotka eivät muodostaneet kantavaa kokonaisuutta. Pidin kiinni, keskityin käsillä olevaan. Olin jatkuvasti selittämättömällä tavalla pahoillani.

Nyt ymmärrän, että hyveenä pidetty kehonhallinta on ollut itsepuolustuskeino.

On öitä joina havahdun aavesärkyyn. Kehoni muistaa. Herään kesken unen tuttuun kireyteen. Lantioni on koholla, kuin väistäisin kipua tai kosketusta.